Onko se lasi puoliksi tyhjä vai täynnä?

En oo pitkään aikaan kirjoitellut mielipide kirjoituksia, tai miksi näitä nyt kutsuisikaan. Kuitenkin omassa mielessä pyöriviä, ehkä jopa hiukan mieltäni painavia asioita. Syynä vähyteen voi olla että mieltä ei ole painanut kovin monet asiat viime aikoina. Oikeastaan vaan tasaisin väliajoin toistuva nyky yhteiskunnan lihavoitumisesta tulevat mietteet. Siitä on kuitenkin kirjoitettu noin vuosi sitten täällä joten en rupea sitä kertaamaan.

Onko siellä vielä puolet vai vain puolet sitä glögiä?

Ihmetystä on herättänyt ihmisten todella negatiivinen suhtautuminen asioihin ja vain sen toisen puolen näkeminen. Tietysti munkin (lue: minun, ei se luostarissa asuva siis) ammatissa hiukan kaivaa sitä verta nenästään koska suurinosa asiakkaista tulee siksi että on jotain vaivaa. Liian harvoin ihminen tulee siksi että ei tulisi niitä vaivoja.
No asiakkaalla on yleensä jokin vaiva mistä pääsevät kertomaan, mutta yleensä sitten haastateltaessa niitä vaivoja löytyykin vaikka kuinka, vaikka eivät ne oikeastaan ole oireilleet. Suoraan sanoen luullaan että on jotakin vaivoja vaikka harvoin niitä oikeasti edes on niin montaa.
Joskus jopa kuulee keskustelua joka etenee niin että kaksi ihmistä koittaa oikein nokittaa että kummalla on enemmän niitä vaivoja ja lääkekuureja päällä. Heti seuraavaan hengenvetoon kerrotaan että kun ei lääkkeet auta ja mitä kaikkea pahaa ne muutenkin tekee keholle. Ikävintä tässä on vielä se että tiedän monien näiden henkilöiden ongelmien poistuvan siinä vaiheessa kun alkaisivat tosissaan pitämään itsestään ja kehostaan huolta. Yleiskunto kasvaa, vaivat vähenee ja mieli kirkastuu.
Yleinen ongelma vaan näyttää olevan ihmisten jonkinlainen halu uiskennella niissä omissa ongelmissa. Mitä syvemmällä niin sitä parempi.

Mainitsinkin jo nuo lääkkeet. Tämä lääke tekee sivuvaikutuksena tätä ja tätä, mutta helposti sitten unohdetaan se lääkkeen hyvä vaikutus. Koko ajatusmaailma tuntuu olevan negatiivinen.

Itse olen sitä sorttia että jos on vaivaa niin koitan unohtaa sen mahdollisimman hyvin. Tietysti pitää olla tarkkana että mitä voi tehdä ja mitä ei, mutta karkeasti voisi sanoa että, jos pystyn melkein kävelemään niin sitten ainakin koitan sitä ennemmin kuin otan kepit avuksi.
Töissä saakin olla tasaisin väliajoin vähän kumoamassa ihmisten sairaus ja vaiva ajatuksia. Tietystikkään en voi niitä suoralta kädeltä kumota, mutta jos tuntuu siltä että homma ei pidä paikkaansa niin koitan aivan varmasti vaikuttaa asiakkaan ajatuksiin.
Erityisen tarkkana saa olla siinä ettei ihmiselle itselle aiheuta mitään `vaivaa`. Jos ihminen ei ole jotain huomannut eikä se vaivaa, niin helpoin tapa saada se vaivaamaan on kertoa siitä ihmiselle, vahingossa vähän vielä liioitellen.

Syytän kyllä osittain internettiä näistä ihmisten moninaisista vaivoista. Hakukoneeseen kun isket vähän vaivaa ja muuta infoa niin nopeasti löytää kyllä kaiken mailman diagnooseja aiheesta. Harmi vaan että vastaukset eivät tule suoraan lääkärinkäsikirjasta vaan hyvällä tuurilla vastaus kumpuaa jonkun kotilääkärin omasta kokemuspohjasta. Seikka joka unohtuu yleensä on se että, eriasiat vaikuttavat erilailla eri ihmisiin. Samasta vaivasta ei tule aina samoja oireita sekä toiset lääkkeet toimii toisella paremmin kuin toisella.

Jos vielä puhutaan ihan pelkästä ajatusmallista niin mikä siinä on että monilla se vaan on niin järkyttävän negatiivinen.
Esimerkkinä taas kuulemani keskustelun aloitus.
"Kylläpä ulkona paistaa aurinko kauniisti." Johon toinen vastaa.
"Mutta siellä on kyllä järkyttävän kylmää."

Voin kertoa että tätä kuulee paljon enemmän kuin positiivista. Välillä tuntuu siltä että pitää omaa päätä ruveta lyömään pöytään, ihan vaan toisen puolesta. :D
Väitän että negatiivinen ajattelu lisää negatiivista ajattelua ja sama myös toisinpäin. Siksi olisi varmaan välillä ihan hyvä kaikille meille ihan ajatella joidenkin asioiden hyviä puolia siinä tilanteessa kun huomaa tarraavansa siihen negatiiviseen puoleen. Kaikki kuitenkin sitä välillä teemme.

Mistä tähän hetkeen on juostu...

Ennen varsinaiseen aiheeseen siirtymistä lyhyt kertaus eilisestä salitreenistä.
Aivan totaalisen väärään aikaan salilla, koska siellä oli kaikki muutkin. Oli futis junnuja ohjatussa treenissä, taviksia, punttikarhuja ja minä.. Ei hyvä, siispä yksinkertaisella treenillä mentiin.
Takakyykky 1x6 50kg 3x6 60kg
Prässi 1x6 150kg 1x6 200kg 1x6 220kg 1x6 230kg
1jalan prässi 3x7 80kg
Syväkyykky smithissä 2x5 30kg
Pohjeprässi 2x12


Laura heitti toivetta että kirjoittelisin enemmän juoksemisestani ja kaikkeen siihen liittyvästä. Nyt on tullut kyllä kieltämättä melko paljon kirjoiteltua salilla touhuamisesta, kun se on treeniohjelmaa hallinnoiva juttu jouluun asti.
Aloitan kuitenkin juoksusta kirjoittelun koska Lauran toive jollain asteella herätti ajatuksia ja motivoi tästä aiheesta kirjoittamaan. Luvassa siis mutkat suoriksi vedettyä historiikkia ja omia ajatuksia tästä hetkestä sekä menneisyydestä.
Aloitetaan menneisyydestä.

Juokseminen on ollu itsellä aina ohjelmassa. Ei mitään lenkkeilyjä tai mitään, mutta jalkapallossa juostaan joten sitä on tehty oikeastaan aina. Pohjat on siis tullut ihan puhtaasti kentältä. Sieltä on jäänyt monta hyödyllistä juttua matkaan juoksemista ajatellen.
1. Vahvat nilkat, pohkeet sekä sääret.
2. Juoksutekniikka
3. Kestävä juoksuun tottunut lihaksisto

1 ja 3 ovat tulleet täysin itsestään kun aina on kentällä juostu, mutta 2 on joutunut vähän treenaamaan. Kentällä kun juoksen niin tekniikka ei ole suoraan oppikirjasta, vaan askel on lyhyempää ja painopiste alempana, mutta jos tarvitsee niin osaan juosta omasta mielestäni todella hyvällä tekniikalla. Olenkin miettinyt että voisin tehdä joskus kirjoituksen juoksutekniikasta, jossa olisi videota omasta juoksusta jne..

En ole siis ollut nuorena mikään lenkkeilijä. Teini-iässä sitten tulivat lenkit ohjelmaan, mutta niitä tehtiin 1viikossa tai kahdessa ja ainoastaan talvella. Silloin lenkit olivat vähän eriluontoisia kun nyt. Ei ollut sykemittaria, ei tavoitetta treenata pk tai vk aluetta, vaan tarkoitus oli vain juosta.
Faija kertoi reitin tyyliin tästä, tuonne ja sieltä sinne sekä sen kautta takaisin.
Lähdin matkaan ja laukkasin sen reitin aina niin kovaa kun vain pystyin. Aikaa lenkkeihin meni yleensä joku 35-45 minuuttia joten pituudet on ollut varmaan jotain 6-8 km. Ei sitä silloin vauhteja ajatellut vaan painoi menemään täysiä niin kuin aina. :)

Joskus harvoin muistan kyllä juokseneeni faijan kanssa tasaisen rauhallisia kymppejäkin, mutta silloin olin jo ainakin 15-16vuotias.
Jossain vaiheessa sitten talvitreeni juoksut pitenivät lähemmäs tuntia ja muuttuivat vähän rauhallisemmiksi. Niitä tehtiin kuitenkin vieläkin suht harvoin, enkä ikinä ollut super innoissani lenkille lähdöstä.
Olenkin ollut koko nuoruuteni enemmän lyhyiden matkojen juoksija kuin lenkkeilijä. Vahvuudet olivat aina 30metrin pituisissa matkoissa ja 14vuotiaana maajoukkue leireilläkin tein ikäisistäni parhaita aikoja nimenomaan ketteryys testissä. Nopeat ja vikkelät jalat sekä 50kg elopainoa. Kyllähän sitä aika vikkelään tuli liikahdettua.
Sama on toisaalta vieläkin voimissaan. Joukkueen treeneissä en pärjää suorassa juoksussa parhaille, mutta mitä enemmän on käännöksiä niin sitä enemmän saan etua. Ketteryys jutuissa olen edelleen siis vahva. Nopeat ja vikkelät jalat ja vajaa 70kg elopainoa, niin kyllähän sitä kääntyy. ;)

Lenkkeily tuollaisena tunti ja 10km tuli kuvioon vasta varmaan vähän ennen armeijaa. Joukkueella ei ollut enää niin paljoa ohjattua talvitreenaamista, kun junioreista aikuisiin siirryin, niin piti juosta enemmän omatoimisesti.
Junnuissa talvitreeneissä juostiin ennen paljon intervalleja 10x 100m käänöksellä ja 5x 1km.
Sataset reiluun 20sekunttiin, joten noiden treenien lisäksi ei tarvinnut ihan hirveästi lenkkeillä, koska noita oli ohjelmassa kuitenkin joka viikko, talvisin.
Armeija aikana kunto tippui melko paljon ja tuntuikin että keräilin vuoden päivät kadonnutta kuntoa takaisin.
Pikku hiljaa kuitenkin armeijan jälkeen suhde juoksemiseen on muuttunut. Jonkunlaisen pistoksen sain varmaan useampaan otteeseenkin, mutta tuhosin innon talviaamuina juostuihin lenkkeihin. Nyt tiedän että pimeänä aamuna en lähde juoksemaan koska siitä ei yksinkertaisesti tule mitään ja rupeaa vaan ärsyttämään.

Opiskelu aikana eli noin 2 ja puol vuotta sitten innostuin juoksemisesta. Se ei ollut enää tylsää, johtuen noista aikaisemmista pienistä juoksukärpäsen puremista, mutta silloin varmaan hiukan hurahdin juoksuun. Tajusin että kevyt ja pitkä lenkki on juuri sitä mitä tarvitsen eli ihan peruskunnon kehittämistä. Olin rakennellut kovilla treeneillä taloa heikon perustuksen eli peruskunnon päälle.
Toinen syy hurahtamiseen oli että juoksin melkein ensimmäiset kunnon lenkit kesällä. Kyllä en siis ollut esim tuollaista 10km juossut ennen tuota yksinään kesällä juossut.

Lenkkeilijä minä

Siitä juoksu harrastus lähti liikkeelle. Tuli garminin urheilukelloa normaalin sykemittarin tilalle ja tuo kello toi roppakaupalla lisää intoa juoksemiseen, kun näki tarkasti kuinka paljon, kuinka nopeasti ja millä teholla.
Juoksua on pakko kiittää siitä että innostuin itseni kehittämisestä. Ennen ajattelin vaan jalkapallossa kehittymistä ja missä sitä jalkapallossa kehittyy, no futis kentällä. Tuo ajattelumalli on ainoastaan puoliksi oikein. Kehittyminen futiksessakin on niin paljon helpompaa kun fysiikka on hyvällä mallilla. No okei, ei se kunto ole ollut ikinä missään kurakunnossa, mutta olen tällä hetkellä paremmassa kunnossa kuin mitä olen varmaan ikinä täysi-ikäisenä ollut. Ja monella tavalla juniori vuosiakin kovemmalla tasolla.
En varmaan nytkään pitäisi mitään kuntosali kuuria itselläni yllä jos en olisi innostunut ensin juoksusta. Kehitän itseäni ja koitan kehittää myös omia `heikkousiani`.

Nythän mun juokseminen on monipuolistunutkin. Tasavauhtista kymppiä, nopeampaa lyhyempää, intervalleja ja tänä talvena aijon painottaa vauhtileikittelyyn. Ainut mikä ei ole tullut ohjelmaan on pitkät lenkit. Sen verran olen vieläkin lyhyiden matkojen ystävä, että en ole tainnut 13km pidempää matkaa yhteen putkeen juosta.

Viime kesänä juoksin ensimäisen numerolappu kilpailun todella pitkään aikaan. Vaikka kisa olikin kaikkea muuta kuin verenmaku suussa tyylinen, niin silti nimilappu oli rinnassa ja en osaa kilpailutilanteessa mennä muuta kuin täysiä. En mene osallistumaan, vaan menen itseäni haastamaan.
Täältä löytyy rapsa. 
Tuota ennen olen kilpaillut armeijan maastojuoksussa, mikä ei ollut kovin motivoivaa, mutta kuten äsken totesin haastoin sielläkin itseni, vaikka kunto ei ollutkaan kohdallaan. Jos etsitään sitä edellinen puhdas juoksukilpailu niin mennään jo peruskoulujen kisoihin.
Koulujen välinen maastojuoksu mestaruus joskus 6luokalla ja koulujen välisissä yleisurheilukisoissa korkeuden ja 100m finaalit. Aika kauas taakse saa siis mennä että kisoja löytyy. ;)
Toivottavasti ensi kesänä pääsisi jonkun kivan kisan taas futiksen sivussa juoksemaan. :)

Olen siis juossut aina, mutta lenkkeillyt vasta muutaman vuoden. Pakko olla kuitenkin kiitollinen siitä että jalkapallo on luonut hyvät pohjat tälle harrastukselle ja olen muutenkin kapean ruumiinrakenteen takia suht juoksijan mallinen. Kevyt rakenteinen ja kapea vyötäröinen, vielä kun jalat olisivat vähän pidemmät. ;)

Kun en urheile, näytän...

... no en ainakaan urheilijalta.
Tätä tosiasiaa on tullut jo muutaman kerran vähän sivuttua, mutta koska nyt on jotain millä sen todistaa, niin uhrataan aiheelle ihan oma kirjoitus.

Moneen kertaan olen kuullut kysymyksen `mitä soitinta soitat?` tai `soitatko tai laulatko jossain bändissä?`. Joku katukyselijä Munkki (kyllä niitäkin Suomessa näyttäisi olevan) on tehnyt varmaan parhaan kysymyksen, kun pysäytti mut kadulla toteamuksella `sä näytät ihan joltain taiteilijalta, mitä teet?`. No joo mä oon urheiluhieroja, vastasin. :D

On kuitenkin ihan mukavaa olla ei niin ennalta-arvatta. Joskus vanhemmat ihmiset voivat katsoa vähän ihmeissään aluksi nuorta pitkähiuksista hierojaa, mutta kun ensimäiset sanat ollaan vaihdettu niin ilmeestä huomaa että ennakkoluulot ovat jo karisseet. Viimeistään sitten hoidon jälkeen, jos oikein ennakkoluuloisia tapauksia on.

Ettei menisi ihan pelkäksi jorinaksi niin pitää nyt varmaan esittää jotakin todistetta. Koska kirjoitan töiden koneelta tällä hetkellä ei ole kuvia käsillä, joten joudutte tyytymään pelkkään linkkiin.
Lekalooks

Joskus alkusyksystä tuli hiukan hassuteltua kameran kanssa ja lähetettyä aikaansaannokset vielä Varustelekan Lekalooksiin, kun noita lekan tuotteita nyt sattuu löytymään kaapeista ja arkivaatetuksestakin. Tuosta jos hiukset laitetaan vähän vähemmän auki ja poistetaan lasit päästä niin ollaan jo aikalailla normilookissa.
Lisää tätä `herkkua` voin tarjoilla teille seuraavissa kirjoituksissa, kun lisää kuvia on käsillä.

Nyt pyytäisinkin teitä hyvät lukijat ja vakoilijat, Tykkäämään tuosta kuvasta Naamakirjassa. Ihan sen takia että itse en voi koska en Facessa enää ole pitkään aikaan ollut. ;)
Tykkääminen on helppo sekä nopea temppu ja mainitaan vielä että mitään tuloja tai vastaavaa ei tykkäämisistä mihinkään tule, vaan minulle ainoastaan hyvä mieli. :D

Tällä kertaa tälläistä, ensi kerralla taas jotain varsinaiseen aiheeseen liittyvää. Tai no aikain jotain sinn päin. :)

Valokuvapläjäys

 Tänään ei ihmeempiä kerrota vaan saatte katsella ainoastaan kuvia ja kuvatestejä.

Kertoohan kuva (muka) enemmän kuin tuhat sanaa.

Tukholmaan tuli risteiltyä viikonloppuna.

Keskustan sijaan tyydyin ainoastaan kierrokseen vanhassakaupungissa.

Tälläistä iltapalaa. Iltavuorojen jälkeen on yleensä melkoinen nälkä.

Tänään tuli haettua uutta credittiä kuntosalikorttiin.

Ylimenokauden salitreenit tässä hahmoteltuna. Nyt jo täällä puhtaaksi kirjoitettuna.

Kutsu tuli valintakokeeseen. Saa nähdä pääseekö sitä vielä opiskelemaankin. 

 Hiukan teiltä peittelin lapun muita tekstejä, mutta kerron kyllä tarkemmin jos vain sisään pääsen.

Treenipäiväkirja ammottaa tyhjyyttään.

Treenaaminen kun alkaa vasta torstaina.

 Vaikka viime postauksessa teille jotain keskiviikosta puhuinkin. ;)

Itse kasvatettua Chiliä olisi yllin kyllin odottamassa loppusijoitusta.

 

 

Sitten vielä vähän hassuttelua

Ei se käsi ole kummoisen näköinen...

...mutta muuttuu onneksi melkoisesti kun jännittää

Sokerin hylkäämistä ja ongelmanratkaisua

Tiedän mitä lupaan itselleni uutenavuotena. Hylkään sokerin. Siis irtosokerin, jota itse lisään kahviin ja vastaaviin. Olen melkoinen sokerihiiri, mutta olen jo nyt saanut sokeri annokset melkein puolitettua, ilman minkäänlaista ongelmaa.

Ainut missä ongelma syntyy on kahvi ja/tai tee. Kumpikaan ei ole järin hyvää (varsinkaan ilman sokeria), mutta johonkin lämpimän juomiseen on tullut tapa. Jätänkö molemmat pois vai totuttelenko uuteen makuun puoliväkisin? Kahvi ei edes hirveän hyvin sovi mulle, joten sen voisi kyllä kokonaan poistaa listalta. Tee laatuja on niin hemmetisti, että luulisin niistä jonkun maistuvan myös mulle, Ilman Sokeria.
En yleensä tykkää tehdä mitään lakkoja, koska oman ajattelumallini mukaan se on yhtä paha ongelma kuin riippuvuus jostain. Esimerkiksi se että et juo tippakaan alkoholia merkitsee sitä, että sinulla on alkoholi ongelma tai ongelma alkoholin suhteen. Sama oikeastaan kaikkeen muuhunkin ravintoon, hiilarit, karkki jne jne.. (btw, onko karkki ravintoa ;) )
Tässähän ei olla sokeria kuitenkaan kokonaan väistelemässä, vaan lopetan vaan ylimääräisen lisäämisen. Karkit sun muut pysyvät samalla tavalla kuvioissa kuin ennenkin.

En muutenkaan väistele juuri mitään, kun puhutaan syömisestä. Juhlissa kakkua voi mennä monta isoa palaa ja karkkia ja suklaata löytyy hyllyistä kilokaupalla. Tosin samat karkit ovat olleet jo varmaan vuoden hyllyssä, koska ei tule hirveästi syötyä vaikka sitä tarjolla kokoajan on. En ole nähnyt tarvetta tehdä minkäänlaista muutosta tähän tapaan, koska kakku on hyvää ja paino pysyy kovan kulutuksen takia kilolleen samassa ja rasvaprosenttikin on 10 vaikka mättäisikin herkkuja.
Ainut mitä koitan hiukan väistellä on valmisruuat ja kebabit/pizzat. Niitäkin tulee joskus syötyä ja se ei ole mailmanloppu, mutta ei ihan jokapäivä sentään.
Ääripäät eivät ole siis hyvästä. Himo karppaaminen missä kaikki hiilarit, mukaanlukien hedelmistä saatavat ovat pannassa, on mielestäni naurettavaa. Onko ihmismieli niin heikko, että jokin pitää kieltää kokonaan tai sitten sitä lapataan lapiolla sisuksiin? Eikö ole välimallia? Nykymailmassa on hyvä jos viitsii hiukan paneutua ravintoon ja sen laatuun, mutta onko tosiaan pakko hypätä ääripäähän? Itse pyrin syömään monipuolisesti, itse tehtyä terveellistä normiruokaa. Välillä tulee tehtyä jotain hedelmä smoothieta, mutta sekin suurimmaksi osaksi hyvän maun vuoksi. Olenko vanhanaikainen ja täysin pihalla ravinto asioista? Pilaanko treeni tulokseni satunnaisella herkuttelulla ja tiukan dieetin puuttumisella? Epäilen vahvasti.

Olen itse jo aikaisemminkin pyöritellut myös ajatusta kahvin juonnin lopettamisesta, koska se aine ei sovi omalle kropalle. Päätin että en tee asiasta itselleni ongelmaa vaan vähennän vain juomista. No jo vähentäneenä olen huomannut että kahvin määrä ei tee ongelmaa vaan itse kahvi. Ehkä nyt jätän sen kuitenkin pois lisätyn sokerin kanssa.

Tämä siis uudenvuoden lupauksena. Taidan kuitenkin tiputtaa tuon kahvin jo pikkuhiljaa pois ja ruveta totuttelemaan teen makuun, ilman sitä lisättyä sokeria. Muuten aijon jatkaa ruokatottumuksieni mukaisesti ja syöpön mainetta ylläpitäen. Ei niitä kakku juhlia ole kuitenkaan joka viikko, eikä edes joka kuukausi. ;)